Se on vasta toi eka menneisyys-osa, joka on kuvaton.

Eli siis nytten sitten tulen panostamaan enemmin tuohon uuteen tarinaan, joten valitettavasti en jatka tätä edes kuvattomana. Jos jotakuta jäi kaihertamaan, niin tämän tarinan päähenkilö Jen oli ollut prostituoituna vasten tahtoaan, ja Roger oli ollut hänestä ja hänen 'palveluistaan' vastuussa. Ja seuraavaksi Jen olisi pelästynyt Stellan rakkaudentunnustusta ja lähtenyt litomaan asunut kadulla ja sitten törmännyt sattumalta Monicaan jne. jne. Ompas kivaa spoilata omaa tarinaa :D

Käyn täällä joskus ja luen kyllä mahdolliset kommentit. Jos oikein hyvälle tuulelle satun, niin saatampa jatkaa suunnittelemaani tarinaa kuvattomana, tosin en odota iltä mitään kovin suurta suosiota...

Yksi kokonaan uusi. erilainen tarina on kehitteillä. Juoni on valmis, mutta pitää hiukan soveltaa, että sen saa toteutettua simssissä...

T: "Jen"

PS. Mikäli luet tätä merkintää, toivon, että kerrot mielipiteesi, sekä myönteisen että kielteisen, haluatko minun jatkavan tarinaa kuvattomana.

______________________________________________________________________________

 ”Saatanan huora! Kun me päästään takasin, niin sä kyllä kärsit!” Roger ärjyy minulle vihaisena. Pulssini nousee taivaisiin, ja pelokkaana kavahdan taaemmas. Rogerin vihaisuus muuttuu yllättäen syväksi halveksunnaksi ja ilkeäksi nauruksi. Katseeni käy nopeasti voihkivassa Stellassa ja salamannopeasti lasken mahdollisuuksiani.

 "Et kai sä pelkää mua, kulta? Sua hei rakastetaan... Hah, voi vittu mikä pelle! Pitäiskö vähän koittaa, mitä pikku tauko teki sun kropalles? Et kai oo lihonu?" Roger koittaa kähmiä minua nauraen ivallisesti. Ei, en voi tehdä sitä... Se olisi liian vaarallista. Mahdollisuus voittaa Roger on korkeintaan kaksi prosenttia, ehkä kolme, hän ei näytä nyt niin valppaalta. Hän ei odota minun tekevän mitään sellaista... Aivoni työskentelevät nopeasti ja varmasti... Minun on pakko... Nojaudun hieman taaksepäin, ja Rogerin arvaamatta syöksyn koko painollani häntä päin. En jää katsomaan, onnistuuko taklaukseni, vaan syöksyn suoraan Stellan luo. Autan heiveröisen naisen pystyyn, ja hän pysy jaloillaa. Roger horjuu, mutta on yhä pystyssä. Äkkiä saan typerän, mutta varsin toimivan ajatuksen päähäni. Olen joskus toteuttanut sen unelmissani, mutta nyt pääsen vihdoin käyttämään naisellista voimaani. Nostan oikean jalkani, ja äräytän sen niin lujaa kuin pystyn. Arvaate varmaan minne. Sinne mihin aurinko ei paista. Roger vääntyy kaksinkerroin, ja kiroaa minut pahasti. Stella alkaa nauraa, mutta kiskaisen hänet mukaani ja paiskaan ulko-oven auki.

 Jätän miehisissä paikoissaan kipua kärsivän Rogerin vaille ajatustani, keskitän voimani auttamaan Stellan liikkelle. Stella linkkaa vähän, mutta pystyy juoksemaan kanssani. Jälleen kerran, karkaan heiltä juoksien kohti tuntematonta. En edes pysähdy vilkaisemaan taakse, sillä tunnen Rogerin huokuvan raivon niskassani.

________________________________________________________________________________

”Minkälainen se on?” astun motellihuoneen ovesta sisään, ja vilkaisen Stellaa.

”Ihan karsea. En tasan ole täällä pitempään kuin tarvii. Kaakelit on ihan täys paskaa ja pönttö ei oo varmaa vessaharjaa nähnytkään…” Stella mutisee yökötellen, mutta yhä niin stellamaisen hilpeästi. Hymähdän ja silmäilen huonetta. Vihreällä sisustettu pieni tunkkainen motellihuone ei kuulosta, eikä näytä kovin puoleensavetävältä, mutta täällä on pakko asua. Painan pistävää kylkeäni ja sekavin ajatuksin mietin, mihin kaikkeen olen jo Stellankin sotkenut.

”Hei relaa. Aattele miten upeesti sä voitit sen tyypin, kuka nyt ikinä onkaan. Napakka isku palleille, niin siinä kaatuu raavaampikin mies. Olin kyllä kuolla nauruun, kun näin miten se ukkeli meni kaksinkerroin…” Stella muisteli aiempaa tuntia huvittuneena. Miten hän voi ottaa tämän näin rauhallisesti? Vitsailee miehestä, joka vasta äsken löi ja huusi kuin hullu?

”Maa kutsuu, Jen! Mä en kyllä voi edes käsittää, miten sä pystyit seurustella tollasen naisenahdistelijan kanssa.” Seurustella? En mä sen kanssa seurustellut! En todellakaan ottaisi siipakseni Rogeria. Jos Stella vaan tietäisi…

”Haloo? Me ollaan tässä nyt. Älä enää sitä tyyppiä pelkää. Meillä on muuten parisänky, eikai sua öö… haittaa se?” Stella hyppäa sängylle. Vilkaisin sitä, ja pudistan päätäni. Hyppäsin Stellan viereen, ja ryömin sängyn toiselle laidalle makaamaan.

”Stella?” kysyn arasti mietiskellen.

”Niin, Jen” Stella vastaa hymyillen rauhallisesti. Puren huultani. Pitäisikö oikeasti kertoa, mitä tapahtui heinäkuussa 2002?

”Öö… Mitä se Roger sulle oikein puhui?”

”Rogerko se on? No, se vaan haukkui huoraksi ja lutkaksi ja muuta tällästä, mitä tollaset perus-siat tekee. Lähinnä se keskittyi siihen hakkaamis-puoleen. Sä kyllä pistit sille ihan hyvin takasin, että ei nyt pari tälliä poskeen mitään haittaa…” Stella pälättää omana itsenään ja nauraa, ilmeisesi ajatellen potkuani Rogerin haaroihin. Ehkä, ehkä Stellan ei tarvitse tietää? Ja kun ei Roger tainnut mitään kertoa… Ja jos Stella tietäisi, hän voisi vaikka katkaista hyvän ystävyytemme…

 "Hei, kamoon, ei sun tartte siitä jätkästä enää huolehtiä. Exä kun exä. Jotkut on vähän liian mustasukkasia, mutta kyllä niistä lopulta pääsee eroon." Hän lohduttaa. Hymyilen vaisusti ja haron ohuitaa hiuksiani.  Otan jonkun tylsän klassikko-kirjan yöpöydän laatikosta, ja alan lukea sitä.

 Sanat soljuvat tajuntani läpi. Ajattelen vain sitä, mitä tapahtuu, kun Roger vihdoin saa minut kiinni, enkä pääse pakoon. "Kolmas kerta toden sanoo." Eikö se niin mene? Entä jos nytkin, sekunnin päästä Roger pamahtaa motellin ovelle koko jengi ja aseet mukanaan. Tarvittaisi enemmän kuin tylsä mutta kliseinen otku arkaan paikkaan. Olen varma, ettei Roger enää pian halveksu minua pelkkänä hyväksi-käytettävänä avuttomana pikku naisena.

”Jen kuule, mulla olis yks juttu, joka sun ehkä pitäis tietää.” Stella keskeyttää hermostuneet ajatukseni.

Asetan kirjan lattialle ja katson Stellaan yhä sydän tykyttäen.

”Anna tulla.” sanon huokaisten ja kallistan päätäni.

”Ehkä sä oot jo arvannut, mutta.. mutta kun mä olen lesbo.” Stella sanoo ensimmäistä kertaa itse hermostuneena.

”Oho.” suustani pääsee. Stella tipautti aika ison pommin. Stella katsoo minua kysyvästi ja hymyilen. Ei lesboissa musta mitään vikaa ole, en vain osannut odottaa sitä Stellasta. Ja olenhan minäkin aikanani omat kauteni kokenut.

Stellan ilme ei värähtänyt.

”Ja… Ja… Mä olen… Mä tykkän susta, Jen. Silleen… tiedäthän…” Stella puhui nieleskellen. Isompi pommi. Tätä en ainakaan odottanut. Ja… en… Päässäni surisee sekava ääni. Pitäisikö tässä nyt heitäytyä Stellan kaulaan vai olla kuin mitään ei olisi tapahtunut?

”Siis… Okei… Ei mulla mitään likaisia päiväunia susta ole… Sun seurassa on vaan mukava olla. Ja öö… jos sä olet… siis et… Jos sä et halua mitään sellasta, ni sitte, jos voitais olla edes ystäviä… Ellen mä pilannu nyt sitäkin?” Stella sopertaa naama punaisena.

”Öö… No mä… Mä meen miettimään…” sanon ja nousen. Miettimään, miten kieltäytyä, mutta säilyttää hyvä ystävyys.

”Ei kun mä meen. Meen vähän nostaan rahaa ja tälleen….” Stella sanoi tuojottaen seinää ja nousee pikaisesti. Ovi kolahtaa kiinni.

 Voi helvetti. Mulla on tarpeeksi ongelmia ilman tätäkin. Stella on tosi ihana ja mukava, mutta... olen ihan umpihetero. Tai siis, ei se niin paha ongelma ole. Jos olisi muut asiat toisin, voisin jopa alkaa seurustella naisen kanssa, mutta.... En sen jälkeen. Minun on pakko kertoa Stellalle, ainakin osa totuudesta.

Parin tunnin päästä ovi aukeaa, ja taas niin pirteä Stella hyppelee sisään.

”Moi Jen! Kato, vähän hairahdin, ja laitoin tukan uusiksi. Eiks ookkin ihana?” Stella hypistelee purukumin väristä tukkaansa. Hän taisi ottaa sen linjan, että koittaa vain unohtaa koko jutun. Epäröin kummissani hetken, mutta sanon jotakin kohteliasta naisen uudesta tyylistä.

"Ööm... Stella... Mun täytyy kertoa yks juttu... Mä oon... Mun edellisessä elämässä... Okei... Mä muutin Roverlandiin, koska..."

________________________________________________________________________________

Comments please! (Ilmoitelkaatten kirjotusvirheistä, mikäli niitä on...)

_______________________________________________________________________________________________

Seuraavana aamuna:

 "Ai säki oot jo hereillä?" Stella haukottelee jälleen kerran niin autuaan hyväntuulisena ja nuuhkii ilmaa. En vastaa, vaan huokaisen syvään. Ei yhtään tekis mieli ruveta nyt juttelemaan kuinka lokkien pesät on rumia ja kuinka Stella on pääsi taas kerran Miniclipin parhaiden listalle. Ei huvittaisi tehdä mitään. Vaan olla ja lojua toimettomana. Mutta en tasan halua syödä Stellan laittamia leipiä, ne ovat menneet vanhaksi viime kuussa, joten pakko on omat murot värkätä.

"Heei! Ei kai sua vielä mietitytä se työjuttu? Kyllä sä jostain duunin saat." Stella koitta taas ystävällisesti piristää. Murahdan epämääräisesti ja huokaisen uudestaan.

 Stella istuu seurakseni pöytään.Juuri nyt ei todellakaan kiinnosta mikään ylipirteä pajatus, mutta määrätietoisesti hän aloittaa ja avaa sanaisan arkkunsa:

"Jenn, hei pliis, älä jaksa aina murjottaa. Ei mua haittaa vaikka elettäs kokonaan mun maalauksilla. Miten mä nyt voisin sua piristää? Hei! Lähetääks shoppailemaa! Se unohtu kokonaa ku rupesit murjottaan tota sun työtilannetta. Ku oikeesti noi sun kledjut-" Juttu jää kesken, kun ovikello soi. Varmaan taas talon omistaja nalkuttamassa rästivuokrista. Mulkaisen Stellaa ja menen avaamaan oven.

 Avaan oven, ja kauhu virtaa ruumiiseeni. Hän löysi minut. Hengitykseni kiivastuu ja peräännyn, mutta jalkani pysähtyvät, kun hän koittaa halata.

"Vai ihan Riverland, Jenny-rakas? En olis uskonu susta, kultaseni." Roger Gray piikittelee. En saa sanaa suustani. En saa edes uloshengitystä suustani. Hänen ilkeä hymynsä katsoo minua, ja hän koittaa saada huuliaan huulilleni.

 "Saatanan lutka, nyt sun pikku lomas on loppu! Sun vois käydä pahasti, jos et tuu takasi suosiolla. Monet on kaivannu sua" Roger nauraa lipevästi. Silmäni mustuvat, horjahdan taaksepäin. Yhtäkkiä saan tajuntani takaisin. Joku on takanani. Turvallinen käsi on kädessäni. Turva on suloinen, mutta raivoisa.

 "Kuka helvetti luulet olevas? Tuut tänne ja rupeet ahdisteleen viattomia naisia? Vitun pervo, painu sinne mistä tulit?" Stella räyhää miehelle. Hän ei tunne Rogeria. Sydämeni hakkaa itseni ja Stellan puolesta. Mutta jotenkin tilanne tuntuu ihan hullulta: Stella raivoaa Rogerille ja minä seison hiljaa vieressä. Roger nauraa ilottomasti, eikä tee elettäkään lähteäkseen.

 "Mä sanoin että PAINU HELVETTIIN täältä!" Stella kirkuu ja kohottaa kätensä. Ei, Stella, älä tee sitä. Stella lyö Rogeria poskelle.Miehen silmät siristelevät kivusta. Mutta kuka tahansa, kuka on nähnyt Rogerin, nauraisi Stellalle suoraan. Roger ei todellakaan häviä. Ei etenkään naisille.

 "Nainen turpa kiinni! Tai otan sutkin! Nimittäin tää nainen on huora ja kohta säki oot, jos et varo!" Roger huutaa niin, että Stella värähtää Mies käyttää tilaisuutta hyväksi, ja pilkallinen ilme kasvoillaan menee katselemaan keittiötä.

 "Siis että sä oot säälittävä. Vähän kunnioitusta mua ja mun taloa kohtaan! Ja nyt sä todellakin menet ulos!" Stella puhuu normaalilla äänellä, mutta vihainen käskevä sävy äänessään. Kauhuissani seuraan kahden vihaisaa riitaa. Pelkään Rogerin seuraavaa siirtoa, joka ei tule olemaan lempeä.

 Silmänräpäyksessä Rogerin käsi nousee. Kaikki etenee liian nopesti tajutakseni, mitä tapahtuu, mutta selvästi ymmärrän, ja niin ymmärtää Stellakin, mitä on tapahtumassa. Kuuluu äänekäs muksaus, kun Rogerin käsi kohtaa Stellan kasvot.

 "Roger, ei, lopeta... Minä-" soperran, mutta valtaisan raivon ja vihan sumentama Roger ei kuule itkuista ääntäni. Stella horjuu pyörtymisen rajamailla. Otan tukea ovesta. Tämä on unta. Tämähän on unta? Stella katsoo Rogeria vihansekaisin, mutta pelokkain silmin. Puren huultani. Stella, älä lyö enää, rukoilen mielessäni.

 Hetken jo luulen, että Stella todellakin aikoo vastata tunkeutujan iskuún. Hän kohottaa uudelleen kätensä, mutta käsi lysähtääkin kesken lyönnin. Stella purskahtaa hysteeriseen itkuun. Koitan saada jalkojani liikkeelle. Tunnen Rogerin halun lyödä kuin polttavan kuumuuden vieressäni. Jalkani eivät liiku. Olen lamaantuneena paikoillani. Kyyneleeet nousevat omiinkin silmiini. Ikuisuudelta tuntuvan hetken jälkeen Roger alkaa nauraa. Nauru takoo kalloani. Vuosien takainen päivä vilisee silmissäni. Koitan karkoittaa ajatukset, mutta ne ottavat vallan. Hengitykseni salpautuu taas, kun 18-vuotias poika riuhtaisee minut sivukadulle... Tämän päivän naisen itku puhkoo muistojani, ja saan räväytettyä silmäni auki.

 Lysähdän polvilleni, mutta kiljun. Anelen Rogeria. Ääni saa taas mieleni järkkymään. Katseeni lasittuu, ja muistot lipuvat päähäni. Menneisyyden ja nykyisyyden rajamailta havahdun äänekkääseen muksahdukseen. Pomppaan salamana ylös.

Stella koittaa nousta lattialta, muttei pääse kuin istumaan. Kyyneleiden juovittamat kasvot katsovat anovasti minuun. Seison kauhusta kankeana ja tapahtumat hidastuvat. Roger kääntyy minuun päin, yhä raivoisampi ilme kasvoillaan.

______________________________________________________________________________

Kommentoikaas nytten tälläistäkin osaa.. :)

Nousen junasta sydän yhä tykyttäen... Mutta eihän ne täällä voi olla, eihän? Istahdan pienelle tuolille jonkin iänikuisen mainostaulun eteen, ja nappaan lehden maasta. Asunnot.... asunnot... Viimeiseltä aukeamalta löytyy ilmoituksia ja turhia mielipidekirjoituksia, kuinka vehnäjauho on kallistunut... En ehdi niitä enempää lukea, kun suuni loksahta auki, nähtyäni julmat asuntojen hinnat. Riverland ei olekaan mikään ihan halpa paikka... Onnekseni, (kerrankin), alakulmassa on pieni laatikko: "West Street 23. Amber Elkwood etsii nukavaa nuorta naista kämppikseksi." Pomppaan pystyyn ja etsin katseellani karttaa jostakin. "Etsiikös neiti jotakin?" kuuluu takaa matala ääni. Melkein sain sydänkohtauksen, vaikka keski-ikäinen mies ei muistuttanutkaan ketään niistä. Mutisen jotain kartoista, ja mies osoittaa selkäni taakse, jossa teline pursuu ryppyisiä, käytettyjä karttoja.

 "Ööm... moi?" Nätti nainen avaa West Street 23:n oven.

"Moi… Amber Elkwood?" kysyn arasti.

"Minä. Meinaatko hakea sitä kämppiksen paikkaa…? Okei, tule vaan sisään." Amber kohottaa kulmiaan ja nyökkään. Nainen hymyilee ja kutsuu minut sisään.

 "Mennäänkö vaikka keittiöön?" Amber ehdottaa, tyydyn jälleen nyökkäämään. Istuudumme muovisiin ruokatuoleihin.

"Hyvä että tulit, pelästyin jo, ettei kukaan uskalla tulla edes katsomaan, kun oli se kamala virhekin siinä ilmoituksessa… 'Nukava' Mutta siis…" Nainen koittaa viritellä keskustelua. Tajuan, etten ole edes esitellyt itseäni.

"Öö, niin, joo.. Mä siis olen Jenny- siis Jen An- siis.. Jen Hofren…" sekoilen sanoissani ja punastun. En ole esitellyt itseäni kunnolla moneen vuoteen, ja nyt se tuntuu jotenkin epäluontevalta.

"Okei, minua yleensä sanotaan Stellaksi, taiteilijanimeni on Stella Sky. Eikö olekin aika kliseinen? Muutama vuosi sitten aloin maalaamaan, ja senaikainen ystävä antoi taiteilijanimekseni Stella Sky…" Amber, siis Stella puhui hermostuneen nopeasti, ja lauseen lopussa punastui syvästi.

"O-okei… Stella siis…" mutisen polvilleni. En nyt sentään olettanut että tästä näin kiusallista tulisi…

"No, mitenkäs sinä..? Ensimmäistä kertaa Riverlandissa?" Stella kysyy ilmeisesti vessan ovenkahvalta. Nostan katseeni ja jälleen kerran nyökkään.

"No, ei tämä niin hieno mesta ole kuin sanotaan. Mutta siis… öö… missä asuit ennen?" Nyt Stella sentään katselee minua silmiin.

"Öö…" mietin pikaisesti, pitäisikö vastata, mutta suuni on jo aloittamassa. "Wood-" alan yskiä hullun lailla. "Siis Woodvillessä…"

"Ahaa, olen kuullut siitä… Se on varmaan mukavaa aluetta, kun se on niin lähellä merta." Stella saa ilmeeni kiristymään.

"No, no ei se niin…" soperran melkein itku kurkussa. Stella kai huomaa reaktioni, ja lähtee esittelemään olohuonetta.

Olohuone on aika pikkuinen, mutta ihan viihtyisä. Huoneen omistaja selittää suurinpiirtein jokaisen dvd:n juonen, mutta koko juttu menee ihan ohi, kun katselen tyhjiä sieniä ja ajattelen, mitä Woodvillessä tällä hetkellä tapahtuu.

Stella selvästi koittaa piristää minua, ja selittää jotain vitsiä ja istuttaa minut sohvalle. Nauran väkinäisesti, ja istun Stellan viereen hermostunut olo vatsassani. Pikkuhiljaa ilta alkaa kääntyä yöksi, ja Stellan jutut käyvät yhä tuttavallisemmiksi. Vatsaani kertyy yhä enemmän perhosia, kunnes punatukkainen nainen julistaa minut kämppiksekseen.

"Oikeesti?" kysyn huojentuneena.

"No eiku leikisti, hölmö. No oikeesti-oikeesti. Sä itse asiassa vaikutat tosi 'nukavalta.' Mä itse asiassa toivoinki sun kaltasta rehellistä tyttöä. Tervetuloa taloon! Ekan yön joudut tosin nukuun sohvalla, edellinen kämppis vei sänkynsä mukanaan, mutta ostan sulle huomeen oman…" Vauhriin päästyään uusi vuokraemäntäni ei lopeta puhumista ollenkaan.

 Stella hakee minulle vanhan pyjamansa lainaan, omani kun on... No, kuitenkin, tartun lehteen ja jälleen kerran selaan viimeiselle sivulle...

 Hyppelen innoissani Stellan luo, niin että horjahdan hänen kaulaansa. Nauraen tyttö tarttuu minua lantiosta.

"Mikäs nyt tuli?"

"Oi, sori… Mutta heti huomen aamulla pääsen työhaastatteluun!"

"Vau! Saanko kysyä, että minne on suunta?" Stella utelee

"Se on ala-asteella. Luokanopettaja, sinne on huomenna vapaa haku… Voi ei, mun on pakko päästä…!" Perhoset vatsasani heräävät. Hykertelen mielissäni. Työ on täydellinen, etten voi edes uskoa hyvää onneani. Se on käynyt tänään jo kolmasti….

 Käyn mustalle sohvalle pitkäkseni. Kuuden pitkän vuoden jälkeen elämä todellakin hymyilee. Riverland on todellakin kuin tehty minulle. Stellakin on niin ihana ihminen... Sitten ajatukseni eksyvät jälleen Woodvilleen. Suurin ja pakottavin kysymys on: mitä siellä tapahtuu? Lähtöni on taatusti jo huomattu, ja sanoja kaunistelematta, voin vaikka vannoa, että Hän on valmis tappamaan löytääkseen minut... Sitten ajattelen äitiä. Ja Monicaa. Olisiko äiti muuttunut vihdoin, näiden kuuden vuoden aikana...Entä Monica? Onko Monica löytänyt sen onnen, jonka jäljillä minä nyt olen? Ajattelevatko he minua?

 "Moimoi, Jen. Ja onnea vielä kerran!" Stella vilkutaa minulle silmät unenpöpperöisenä. Kello on kohta jo puoli... Asettelen viimeisen hiussuortuvan oikeaan suuntaan ja vedän henkeä. Tartun kahvaan ja avaan oven. Olen nyt jo hieman epävarma. Entä jos en saa paikkaa? Entä jos...? Taksi odottaa jo pihalla. Vilkaisen pilvettömälle taivaalle ja hyppelehdin autolle. Sama se, miten hiukset ovat, kunhan vain en ala jänistää tai puhua asoiden vierestä...

 Juoksen Stellan huoneeseen. Hän irrottautuu maalaustelineestään ja halaa minua. Soitin hänelle jo koululta ja kerroin uutiset. Uutiset eivät olleet kovin riemastuttavia... En saanut paikkaa... Peruskoulun kesken jättänyt, työkokemusta vailla oleva köyhä naapurintyttö ei ole yhtä vakuuttava kuin kolmekymppinen, yliopiston käynyt perheellinen mies... "Joo, ei me voida oikein sua palkata, työkokemus on erittäin vähäistä ja tuo peruskoulukin olisi käytävä loppuun, ennen kuin tulee sinne opettamaan..." Sanat kaikuvat päässäni. Moni luulisi kai, että olisin surullinen, mutta oikeasti, puhkun vihaa Häntä kohtaan. Ilman sitä yhtä päivää voisin olla vaikka mitä...

"Haloo? Kuuletsä?" Stella nauraa.

"Ööö, sori… Niin mitä?" havahdun rumista ajatuksistani.

"Mutta hei, mennäänkö vaikka ostoksille...? Suoraan sanottuna noi sun vaatteet on aika out of season..Ja.. Mee kattoon sun huonetta… Mä.. vähän sisustin…" Stella johdattelee. Irrottaudun tiukasta halauksesta ja….

 Menen huoneeseeni. Stella on näköjään ostanut sängyn. Ja aika kalliin näköisen meikkipöydän... Kiitän Stellaa. Ehkä vähän liian vaisusti, sillä hän otta kysyvän ilmeen kasvoilleen.

"Kiitti Stella! Oikeesti kiitos, mä- vaan haluisin olla hetken yksin…" Sanon oveen päin ja Stella lipuu hieman pettyneenä siitä ulos.

Käyn aikaisin nukkumaan. Vihani Häntä kohtaan oli laantunut, nyt olen pelkästään riutunut ja surullinen. Itse asiassa, niin hullulta kun se tuntuukin, en ihan uskalla vihata häntä. Nyt voin oikeasti tuntea sen raivon, kun se etsii mua. Se on niin kalvava tunne, etten edes paljon ajattele häntä. Tuntuu kuin se voisi paikantaa mut, jos vielä kerrankin ajattelen sitä.

 Piip-piip-piip! Kimeä ääni puhkaisee uneni, ja painan herätyskellon kiireesti pois päältä. Tuijotan kattoa. Huokaisen syvään, ja vedän peiton pois päältäni. Nousen täyttämään astianpesukonetta, mutta vessasta ilmestyvä häikäisevän kaunis Stella tempaisee kupit kädestäni.

"Ei. Kun kyllä mä voin. Ota sä jo ruokaa." Hän hymyilee. Nauran ihmeissäni, ja ladon puhtaaseen kuppiin annoksen muroja.

 Pian Stella istahtaa viereeni oma kippo kädessään.

"Miltäs tuntu nukkuu uudessa sängyssä?" Stella kyselee hyväntuulisena.

"Hyvin. Kiitos vielä kerran. Mutta mikäs ihme neiti Virkeä sä oot?" Hymyilen huvittuneena Stellan hääräilylle.

"No, tuli semmonen olo… Vaivaako sua vielä se eilinen?" Hän kysyy hieman arasti.

"No… Eipä oikeestaan" valehtelen. "Aattelin kattoo taas että mitä töitä tänään olis tarjolla."

"Hei, sä voit mennä kattoon mun koneelta. Katos ku nois lehdissä on hirveän niukka se valikoima…" Stella ehdottaa. Sanat kuulostaa ulkoa opetelluilta, mikä häiritsee minua hieman. En oikein tykkää että minua häärätään ja höösätään kuin pikkulasta…

Aamiaisen jälkeen menin kuitenkin koneelle katselemaan työnhaku-ilmoituksia. Osaksi vain, ettei Stella masentuisi uudelleen, kun oli koittanut auttaa minua. Ja pari ihan varteenotettavaa ilmoitusta sieltä löytyikin..

_______________________________________________________________________________________________

Jja tässä siis 1. osa. Vähän sekava ehkä, ja kohtalaisen tylsä, mutta seuraavassa osassa alkaa jo tapahtua. Joten älkää vielä ihan täysin tuomitko...Ja kirjotusvihreistä (joojoo, virheistä) voi sanoa, jos häiritsee. Tosin oikoluin koko tekstin, mutta mun tuurilla sieltä löytyy silti virheitä. Ja kaikki kommentit ovat tervetulleita. Risut ja ruusut, parannusehdotukset, linkittääkkin voin... KAIKKI. :)

Tapahtui 13.4.1982

"Meryl kiltti, päästä mut ulos, lupaan tulla takasin viimeistään kuudelta. Jooko?" Cassandra inisi orpokodin hoitajalle. Meryl mumisi jotakin myöntävää viisi vuotta vanhan naistenlehtensä lomasta. Cassandra hyppelehti huoneeseensa ja tempaisi takin mukaansa. Sukkelaan hän puki, ja lähti vihaamastaan laitoksesta kohti keskuspuistoa. 10-vuotias tummahiuksinen tyttö odottaa ystäväänsä puiston pohjoisosan marjapensaikon luona.

"Vihdoinkin. Luulin jo ettet aio ees tulla" tuskastunut tyttö sanoo.

"Sori Monics, mut oli vähän ongelmia" Cassandra huohottaa juostuaan kaupungin halki.

"Monics? Mikä hemmetin Monics? Hei sä tiiät et vihaan mun nimee. Sano Mon jos on pakko vääntää Monicasta jotain." Toinen ärähtää.

"Joojoo, Mon. Mut onks sul ne?" Cassandra kuiskii hermostuneesti.

"No on, enkai mä vois unohtaa meiän pikku elämäneliksiiriä kotiin?" Mon tuhahtaa ja kaivaa repustaan askin tupakkaa. Cassandra näyttää ilahtuneelta ja nappaa askin itselleen.

"Seittämän kakskymmentä, kiitos?" Mon hymyilee. Hänen vaaleaverikkö ystävänsä näyttää hämmästyneeltä. "Noit on kuule vaikeempaa saada ku luuletkaa. Se Rick joka noita mulle ostaa, ei jaksa joka toinen päivä rampata kaupassa ostamassa röökiä kaverisa pikusiskon kavereille. Hinta on sen mukanen. Koitas nyt kaivaa kuvetta, Cas." Cas pyöräyttää silmiään ja antaa Monicalle kasan kolikoita.

Tapahtui 20.5.1987

"Cassie! Hyvä ku tulit, tääl alkaa olla jo tylsää ilman sua!" Mon kikattaa ovella siideripullo kädessään. Cassandran katse viivähtää pullossa, ja se saa ilmeisesti tytön asenteen muuttumaan. Langanlaiha Cassie hymyilee ovelasti ja tulee sisään parhaan ystävänsä bileisiin. Musiikki on kovalla ja 15-vuotiaat nuoret viettävät iltaa kosteissa merkeissä. Tytöt kikattelevat kasarihittien tahdissa, poikien vilkuillessa heitä kiinnostuneina. Cassie ottaa kulauksen Monin melkein tyhjästä pullosta ja heittäytyy sohvalle poikaystävänsä Marcon viereen.

Tapahtui 4.6.1987

Cassie makaa turhautuneena orpokodissa huoneensa sängyllä. Hän on arestissa. Muut juhlivat koulun päättymistä joissakin bileissä, mutta hän vain odottelee sopivaa tilaisuutta karata laitoksesta. Koko viime viikko on mennyt päin helvettiä. Soppa sai alkunsa siitä, kun Cassie meni Monin luokse, tarkoituksena vain pitää vähän hauskaa ja viettää aikaa Marcon kanssa. Ja molemmat sitten tapahtuikin... Pieni tissuttelu yltyi kunnon kännäämiseen ja siinä sitten kai päädyttiin liian pitkälle. Ei siinä mitenkään muuten voinut käydä, kun Cassie heräsi krapulaisena Marcon sängystä ilkialastomana. Hyvä oli sitten orpokodissa selitellä miksi tulee aamukymmeneltä hiukset sekaisin ja hengitys löyhkäten takaisin "elokuvista Monin kanssa." Pahin tapahtui eilen, kun Meryl löysi Cassien sängyn alta raskaustestin, kaksi viivaa näytössään. Aborttiin ei tietenkään ole varaa, joten ainakin seuraavat yhdeksän kuukautta (ja päälle varmaan vielä kymmenen vuotta) Cassie joutuu mädäntymään orpokodissa napsien vitamiinipillereitä ja käyttäen säkin kokoisia vaatteita.

Tapahtui 2.9.1990

"Odota nyt helvetti soikoon, Jenny!" Cassandra kiroaa rivitaloyksiön etupihalta kaksivuotiaalle tyttölapselle. Naapurissa asuva mies mulkaisee nuorta naista pihaltaan, ja Cassie tuntee pienen pistoksen vatsassaan.

"Kultapieni, älä mene sinne kiville, ettei vaan satu mitään!" Hän koittaa korjata virheensä esittämällä muutaman äidillisen sanan. Mies katsoo säälivästi pientä lasta ja menee sisälle. Cassandra ottaa lapsensa syliin ja kuiskii tälle varoittavia sanoja: "Jenny-pieni, vaikka mä nyt sulle vähän kiroilenkin, niin ei se tarkota etten mä rakastas sua. Täst lähtien meidän täytyy olla toosi varovaisia, en mä haluu että sut otetaan mihinkään huostaan." Ujo tyttö hymyile vienosti, vaikkei tiedä sanojen tarkoitusta. Cassandra tuikkaa nopean suukon Jennyn poskelle ja vie lapsen sisälle turvaan suojellakseen tyttöä julmalta maailmalta.

Tapahtui 23.3.1995

Jos tuolloin katselit Calvin Street 23d:n olohuoneen ikkunasta sisään kello kymmenen aikoihin, saatoit nähdä 7-vuotiaan tytön katsomassa uutisia surullinen ilme kasvoillaan. Tyttö niiskaisee ja odottaa oven aukeamista. Aivan, kyseessä on Jenny-kultamme, syntymäpäivä-iltanaan odottamassa äitiään saapuvaksi kotiin. Cassie kertoi menneensä hakemaan sipsejä ja Cherry-marjamehua lähikioskilta. "Eikai tämä liity niihin pieniin muovipusseihin, jotka olivat vielä viime maanantaina täynnä valkeaa jauhetta, ja joita äiti piilotteli hermostuneena vasemmassa taskussaan?" Jenny ajatteli epätoivoisena. Hän oli kuullut äidin ja äidin ystävän, Monican puhuvan niistä aiemmin päivällä. Vaikutti että Monica motti Cassandraa jonkin käytöstä... Cassie väitti kiivaasti vastaan ja heitti ystävänsä ulos. Jenny havahtuu ajatuksistaan kolahdukseen eteisestä. Tyttö pomppaa ylös sohvalta ja juoksee laukka-askelilla eteiseen.

"Ai, hei Monica..." Jenny mutisee pettyneenä.

"Moi Jen! Ja onnea! 7-vuotias on jo iso tyttö!" Monica koittaa piristää kummilastaan.

"Niin kai.. Missä äiti on?" Jenny kysyy sydän pamppaillen.

"Öö... Niin, Cassandralle tuli yksi juttu.. Mutta ei välitetä siitä... Juhlitaan vielä kun keretään! Mitäs lahjoja olet saanut?" Monica johdattaa keskustelua pois Cassien olinpaikasta.

"No, ei muita kuin Larry toi yhden karkkipussin... Äiti kyllä tuo lahjan vielä tänään. Mutta kun sillä oli.. Se oli eilen illan ja yön töissä, ja tänä aamuna sillä oli päänsärky ja oksennustauti niin se ei ole kerinnyt..." Jennyn ääni vaimeni lauseen loppua kohti. Hän oli pettynyt, sillä äiti oli luvannut ostaa jonkin upean lahjan, mutta lupaukseen se olikin sitten jäänyt...a

"Vai sillä lailla, oksennustauti ja päänsärky..." Monica mutisee ja johdatti lapsen keittiöön.

"Monica-täti... Eikai, eikai äiti ole pulassa?" Jenny kysyy arasti. Monican katse pysähtyy äkisti ja hän pudistaa päätään.

"Ei, ei mitään sellaista. Ne on sellaisia aikuisten juttuja, mutta kyllä se äiti sieltä varmaan kohta tulee..."

Tapahtui 15.7.2002

"Cassandra!! Missä hitossa Jen on?"

"Ööhh, no.. en.. mä ttiedä... Khyllä se kohta tulee..." nainen sopertaa eteisen lattialta.

"CASSANDRA! JEN - missä Jen on?" Monica ravistaa humalaista naista olkapäistä.

"CASSANDRA! JENNY! Tajuatko, sun tyttäresi! Se on kadonnut!" itkuinen kummi laskee Cassandran velton, sammumisen partaalla olevan ruumiin takaisin lattialle.

"Hhei... Älä hermosshtu... Mon- siis Jenny, khyll se kohta tulee" Nainen ummistaa silmänsä ja Monica nousee sydän hakaten ylös. Jen - siis Jenny - kadonnut... Monica ei tiedä ollako vihainen vai surullinen. Koko illan hän on nyhtänyt tietoa Jennystä humalaisen naisen suusta. Monican mieleen tulee väkisinkin kuva niistä tietyistä kotibileistä, joissa Jenny oli saanut alkunsa. Cassandra ei ole muuttunut siitä illasta tippaakaan. Toisin kuin hän. Monicaa puistatti ajatella sitä elämää, jossa hän oli nauranut puolipukeisille kavereilleen löydettyään heidät "rakastelemasta" vanhempien parisängystä. Kahdesta entisestä bilehirmusta vastuuntuntoisempaa naista alkoi pyörryttää, ja hän rojahti kauhun ja pelon vallassa sen vastuuttomamman naisen viereen.

Tapahtui 2.2.2008

Jenny katsoi viimeisen kerran taakseen. Vaalearuskea kerrostalo seisoo siinä uhkaavana, kuin aikeissa ahmaista pian 20-vuotiaan naisen likaiseen kitaansa. Jennystä tuntuu mahdottoman hyvältä seisoa siinä, vapaana vihdoinkin. Hän muuttaisi vielä kauas pois niistä ihmisistä, joita eniten vihasi. Samalla pieni syyllisyydenpistos, kuin näkymätön piru vasemmalla olkapäällä, vaivaa Jennyä ja pakottaa häntä menemään takaisin kauhujen taloon. Mutta oikealla olkapäällä istuva Jen-niminen enkeli on  vahvempi. Se kehottaa Jennyä juoksemaan kovaa, juoksemaan kunnes hän ei enää näkisi Jennyä. Jenny kääntyi, ja mielessään tipauttaa ilkeän pirun hartialtaan ja kiihdyttää vauhtiaan. Jenny juoksee itsensä tainnoksiin ja huohottaa juna-asemalle saakka. Hän ostaa automaatista lipun kauas pois, pois maanpäällisestä helvetistä. Junan lähtöön olisi 12 minuuttia. Kioskit on jo kiinni, joten pelokkaana Jenny, tätä nykyä Jen, menee laiturille odottamaan. Hän tietää, että vaikka pako olisi jo huomattu, ei häntä silti osattaisi etsiä kaupungin kauemmalta rautatieasemalta. Kahdentoista minuutin ajan kuin transsissa Jen tuijottaa lipun tekstiä: "Woodville - Riverland." Kun juna lähtee asemalta, Jen hymyilee ohikiitävälle, likaiselle kaupungille. Toistaiseksi hän on vapaa.

 _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _

Tälläistä on sitten tulossa.. Kommentoikaa jooko, haluaisin kovasti saada tietää mitä mieltä olette, että onko tämä Jen nyt sitten kiinnostavan oloinen vai ei... Eli siis kaikki risut ja ruusut tervetulleita. Kirjoittakaa edes että "luin". Ja jos nyt ette mitään mielikuvituksekasta keksi niin kysykää vaikka kelloa. :D Kunhan kommentoitte... :D